1.12.2013

Ajattelen pienesti

Myönnän syyllistyväni yksinkertaiseen, helppoon ja pieneen ajatteluun työssäni usein. Useimmiten teen sen tarkoituksella välttääkseni unohtamatta keskeisintä työni tarkoitusta.

Haluan auttaa asiakastani pääsemään pienin askelin eteenpäin. Toki maalaan myös taivaanrantoja tarvittaessa ja joskus myös tarpeettomasti.



Joskus tämä turhauttaa minua, joskus asiakasta tai asiakkaan lähettänyttä tahoa - toisinaan aiheetta. Kun ihminen, joka on syntynyt tähän maailmaan alastomana ja useimmiten rakkaana lapsena, kasvaa isoksi, aikuiseksi, kohtaa vastoinkäymisiä joista osaan hän on varautunut ja hallitsee muuttuvat tilanteet. Kuitenkin taustasta huolimatta jokaisella ihmisellä on omat ihan henkilökohtaiset sokeat pisteet ja niiden suhteen olemme ihmisinä avuttomia, sillä emmehän edes tiedä niiden olemassaolosta. Näiden sokeiden pisteiden, jotka ovat syntyneet ties mistä syystä, näkemään auttaminen ja siten kokonaisuuden parempaan hallintaan opastaminen on ihan yksinkertaista lähimmäisen työtä. On aivan sama onko vanhempi, kaveri, viranomainen, maksettu valmentaja, kunhan vain apu löytyy.

Usein apu löytyy sattumalta. Monen eri tekijän summa aiheuttaa ihmisen näkökyvyn paranemisen tai löytyy ihan käytännön apu asiaan, joka on vaikuttanut vaikealta. Vai onko sattuma väärä sana, sillä toiminta sinällänsä auttaa sattumaa?!?

Koska minä olen vain minä, yksi ihminen muiden joukossa, en edes kuvittele tietäväni mikä on paras apu kenellekkään ihmiselle. Itse olen tarvinnut apua ja saanutkin sitä erilaisissa elämäni tilanteissa ja olen saamastani avusta kiitollinen. En välttämättä ole sitä oivaltanutkaan juuri sillä hetkellä kun se ratkaiseva apu on kohdalleni osunut, mutta jälkeenpäin kyllä. Tämän saman havaitsen toistuvan päivittäin ihmisten elämässä. Toiset kutsuvat sitä eteenpäin menemiseksi, niin minäkin teen.

Minulla on päämäärä. Päämääräni on auttaa asiakkaani a) välttämään sosiaalisen turvaverkon käyttäjäksi joutumista tai b) pääsemään pois sosiaalisesta turvaverkosta. Tämä b -kohta ei olekaan niin helppoa kuin luulisi. Turvaverkko on niin tiukka ja kokonaisvaltainen, että siitä ulospääsy edellyttää joskus jopa verkon leikkaamista.

Kun me olemme valmiit antamaan apuamme erilaisissa elämäntilanteissa kanssaihmisillimme vähäeleisesti ja ystävyydellä, seurauksena on se, että sosiaalisen turvaverkon tarpeellisuus vähenee ja siinä työskentelevien ammatti-ihmisten rooli muuttuu. Toisaalta herää kysymys, että haluavatko ammatti-ihmiset muutosta, joissa heidän tehtävänsä muodostuisi sellaiseksi, jossa heillä ei olisi mahdollisuutta osallistuttaa itseään ihmisten elämään siinä määrin kuin nyt? Vaikea sanoa yksiselitteisesti, mutta eri syistä johtuen muutos voisi kohdata ammatti-ihmisten merkittävää vastarintaa.

Onko ajattelussani vikaa, sillä olen antanut itseni ymmärtää, että asiakkaani, jonka olen auttanut työllistymään TES:n mukaisella palkalla, kokoaikaisesti on väärin autettu? Tai asiakas, jonka saan pois kuntouttavasta työtoiminnasta on väärin autettu? Tai asiakas, joka onkin lähtenyt opiskelemaan ihan omaehtoisesti on väärin autettu.

Jokainen kerta kun asiakkaani katkaisee edes yhden sosiaalisen turvaverkon punoksen, on minulle onnistuminen.

Ei kommentteja: